Tasapainoa tottelevaisuuden ja jämäkkyyden akselille

Meidän yhteiskunnassamme toimii lukuisia ryhmiä, joiden vakiintuneet normit ohjaavat jäseniään oikeanlaiseen käyttäytymiseen. Ilmenee eriasteista yhdenmukaisuuden painetta välttämättömistä säännöistä aina tottelevaisuuteen pakottamiseen. Koko yhteiskuntamme toimiminen perustuu lain ja siihen liittyvän sosiaalisen kontrollin ylläpitämään käsitykseen oikeasta ja väärästä. Enemmistö vaikuttaa vähemmistöön, ja toki toisinpäinkin. Mitä suuremmasta ryhmästä on kysymys, sitä suurempaa valtaa ryhmän sisällä käytetään, olipa vallankäyttö sitten enemmän tai vähemmän tiedostettua, virallista tai epävirallista.

Olen pohtinut monia ryhmäilmiöitä omien osittain kipeidenkin ryhmäkokemusten motivoimana. Monille ihmisille mukautuminen valmiisiin normeihin tarkoittaa pääsylippua siihen ryhmään, jota itse arvostaa. "Hei, täällähän on selvästikin itseäni viisaampia!" Kouluporukan epävirallinen normi voi olla, ettei tunnollisen työn tekijää siedetä. Ikävimmillään voi käydä, että (saamiensa palkkioiden hämäämä) epävarma persoona ei osaakaan erottaa pääsylippua yksisuuntaisesta matkalipusta. Hyvän itsetuntemuksen ja -hallinnan omaavan ihmisen on luonnollisesti helpompi vastustaa vaikutusta, jonka seurauksista hän ei itse ole vakuuttunut. Ennen syntymääni sosiaalipsykologiassa uskottiin siihen, että naiset olisivat miehiä mukautuvaisempia. Myöhempi tutkimus osoitti tämän pätevän ainoastaan tilanteisiin, joissa tutkittavat olivat kasvokkain. Yksilön kehityksessä on vaiheita, kuten nuoruus, jolloin myötäilevää taipumusta ilmenee enemmän. Toisaalta monille ihmisille nuoruus on aidosti "toinen mahdollisuus", jolloin jopa oma elämän alkuasetelmiin haetaan uudenlaista suhdetta. Erityisesti itsenäiset, jämäkät persoonat hakevat uudelleen omaa paikkaansa yhteisöissä.

Uudet tilanteet herättävät ihmisessä jäljittelyhalua, ehkä pelkoa leimautumisesta muiden silmissä. Heidän mielipiteistään muodostuu huomaamatta normi, jonka ihminen kokee paineena pyrkiessään samanlaisuuteen muiden kanssa. Käykö jopa, että ihminen puhuu vuodesta, ehkä vuosikymmenestä toiseen, jonkun toisen ihmisen suulla uskomatta edes itse omia sanojaan? Tapasin Jorvissa viime kesänä psykiatrin, joka kertoi vastaanotolleen saapuneesta miehestä. Hiljattain tiiviistä uskonnollisesta liikkeestä eronnut mies oli kertonut lasittunut katse silmissään, miten hänellä ei oikeastaan ollut mitään identiteettiä. Hän kertoi katselevansa 45-vuotiaana itseään kuin täydellistä tuntemattomuutta. Mietin, oliko kukaan kysynyt häneltä aikoinaan, millaiseksi aikuiseksi hän todella haluaisi kasvaa?
Tiiviissä ryhmässä ristiriitojen käsittely vaatii suuren riskin ottamista oman sosiaalisen aseman kustannuksella. Ja ryhmän harmonian kustannuksella. Adolf Eichmann, joka vastasi miljoonien juutalaisten kuljettamisesta keskitysleireille 1940-luvulla, kertoi oikeuden edessä tehneensä vain työtään. Mutta millaisen surmantyön tuo tottelevaisuus olikaan tehnyt hänen minäkuvalleen? Lukeutuiko hänkin niihin itselleen tuntemattomiin ihmisiin? Vaikeissa olosuhteissa auktoriteetin vallan oikeutukseen luotettiin niin sokeasti. Natsi-Saksan järjettömyydet eivät johtuneet poikkeavista persoonallisuuksista, vaan ilmiö on yleisinhimillinen. Sen vakavuuden kiteyttää hyvin englantilainen kirjailija ja fyysikko Charles Snow sanoissaan: "Paljon enemmän, ja paljon kauheampia rikoksia on tehty tottelevaisuuden nimissä kuin koskaan on tehty kapinan nimissä".

Kun kykenee vastuuseen omista tekemisistään sekä tuntee omat arvonsa, on helpompaa vastustaa ympäristön manipulaatiota. Sitä on kaikkialla talouselämästä politiikkaan uskontoihin ja ihmissuhteisiin, missä ikinä vaan on ihmisiä, ja rahaa. Globalisoituvassa maailmassa omaa sisäsyntyistä myöntyvyyttään olisi tärkeä kyetä kontrolloimaan, jotta kapeakatseisuus, pelkuruus ja tuhoisa tottelevaisuus eivät vaatisi enää niin kovaa inhimillistä hintaa. Yläkoulun opettajan ääni on jäänyt takaraivooni: tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin.

Mikä meitä koukuttaa?

Huomaan tarkkailevani ajoittain intensiivisesti omia riippuvuuksiani. Välillä jopa niin, että yllätän itseni pitämästä "pistevihkoa" hiljentymisestä tai liikunnasta luonnon äärellä. Pitäisikö joku toinen ihminen vakuuttaa omalla hengellisellä elämälläni, harrastuksillani, mielimusiikillani? Arkeen ja elimistöön liittyvien rytmien seuraamisella on omat etunsa. Jotkut arjen rytmit tuovat terveydellisesti merkitsevää vakautta ja ennustettavuutta omaan elämään. Aamun ensimmäisestä teehetkestä en pysty tinkimään. Ensimmäinen tuntipuolikas ei riitä valmistautumiseen. Useat rytmini ovat kuin antibioottia epävarmuuteen, jota odottamattomat asiat voivat herättää. Ihmiskehon palautejärjestelmillä on omat vankkumattomat rytminsä toimintakyvyn turvaamiseksi.

Voisiko nykyihminen tulla tilaan, missä se ei omistaisi enää mitään? Riippumattomuutensa avulla ihminen uskaltaisi menettää jopa sen, mitä hän todella haluaa. Joskus itselle tärkeästä asiasta luopuminen vaikuttaa käänteisesti: ihminen saa sen hallintaan. Toisinaan tärkeäksi koetusta asiasta, kuten unelmatyöstä, luopuminen voi aikaan saada lopulliselta vaikuttavan menetyksen. Eräs eläkkeelle jäänyt rouva kertoi kokeneensa ensimmäisen kuoleman eläköidyttyään.

Teoksessaan "Ihmisyyden rajalla" keskitysleirin koulima psykiatri Viktor Frankl kuvaa leiriolosuhteissa eläneiden vertaistensa kuolinkamppailua. Hän kuvaa, miten ne ihmiset selvisivät parhaiten, jotka säilyttivät henkisen vapautensa maiseman keskellä maanpäällistä helvettiä. Lähes epärealistisella tulevaisuudenuskolla oli pelastava voima. Absurdilla tavalla järkyttävä ympäristö auttoi käsittelemään olosuhteiden voimistamaa henkistä heikkoutta. Oli joku vertainen, jolle saattoi olla heikko.

Uskon, että todellinen henkinen vapaus on vapautta suuntautua sitä kohti, minkä itse näkee oikeaksi ja hyväksi. Voisi jatkaa, että todellinen valta on vaikutusvaltaa: ihminen saattaa pyrkiä sitä kohti, minkä omatunto sanoo tärkeäksi sosiaalisesta paineesta piittaamatta. Tutkimusten mukaan useimmat ihmiset ovat valmiita antamaan jopa kuolettavia sähköshokkeja toiselle ihmiselle, mikäli jokin riittävä auktoriteetti sitä vaatii (vrt. Stanley Milgramin sähköshokkikoe 1960-luvulla). Liian monissa kansanmurhissa on vedottu näennäisen yhteiskuntarauhan nimiin. Liian moni kiltti tyttö tai poika ei ole saanut rakkautta siihen kohtaan sisintä, missä sitä olisi eniten kaivattu. Liian monessa kaveripiirissä hyväksytyksi tulemisen rajat on piirretty heille mielivaltaisesti.

Kuinka paljon luon riippuvuuteen liittyviä ehtoja omalle onnellisuudelleni? "Ellen saa, mitä haluan, kieltäydyn olemasta onnellinen." Toinen ihminen voi kokea itsensä pelinappulaksi henkisessä orjuudessa. Kun kriisi kohtaa, ihminen saattaa palata lähtöruutuun. Siinä omat riippuvuudet tulevat testiin uudelleen. Millaiset arvot säilyvät? Syvenevät? Mitä jää "viivan alle", kun aineelliset asiat menettävät merkityksensä?

Suomalaisten toimintakulttuuriin liittyy tietty omillaan pärjäämisen eetos. "Oma apu paras apu?" Väärä riippumattomuus saattaa kääntyä itseään vastaan. Mitä pidemmälle ihminen tulee toimeen yksin, sitä kielteisemmäksi hänen käsityksensä itsestään usein käy. Yksinäisyydessä ihminen astuu huomaamattomimmalla tavalla omaan sisäiseen kaaokseensa. Tätä kansallista tabua sivutaan puheissa silloin, kun jonkin läheisen elämä on ehkä päättynyt jo toivottomuuteen.

Jos se ei olekaan oma perhe, jokaisella olisi hyvä olla edes yksi ihminen, joka pysyy lähellä. Hän ei silitä ihan aina myötäkarvaan. Hän näkee toisen ihmisen erillisyyden, ja antaa sille tilan. Minusta ihmissuhteissa vastuu on olla totuudellisuuden puolella ja tehdä se, minkä toivoisi itselleen tehtävän. Itselleni tähän liittyy myös rukous. Rukous on rohkeutta silloin, kun tehtävä käy yli voimavarojen.

Filosofista viikonloppua!

Mitä tulee mieleesi sanasta muutos? Omissa konnotaatioissa siihen liittyy epävarmuuden sietämistä, sopeutumista, jopa muuttumista. Vastarintaa ennen muuta. Ihminen saattaa kaihtaa muutoksia tietoisesti tai tietämättään. "Vanhassa vara parempi?" Omia käsityksiä ja tottumuksia tarkastellaan mieluiten kontekstissa, joka saattaa olla muutosvastainen.

Tila, missä omat harhaluulomme ovat vaarassa järkkyä, saattaa vierastuttaa. On ihmisiä, joiden on helpompi ajaa "jarrut päällä" vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen. Olipa kyseessä sitten alkoholismi, fundamentalismi, masennus tai seksiriippuvuus. Tai se, että omassa naapurissa personoituu yhteiskunnan piittaamattomuus. Siellä näet tupakoidaan parvekkeella. Lisäksi joka toisen viikon torstaina huoneistosta kantautuu typerää smurffimusiikkia. Hyh hyh! Taistellessaan jotakin asiaa vastaan ihminen saattaa antautua sen niskaotteeseen. Epätotuuttakin olisi helpompi sietää kuin myöntää erehtyneensä?

Henkilökohtaisen kokemuksen kautta olen huomannut, miten pahimmasta vihollisesta voi tulla paras opettaja. Ankarimpia taisteluita olen käynyt oman uppiniskaisuuteni alueella. Siellä, missä rauha on parhaimmillaankin vain välirauha. Sen puolesta, minkä lupasin jättää tänään, haenkin kiivasti todisteita huomenna. Erään kuuluisan intialaismunkin kysymys kalvaa mieltäni. Onko niin, ettemme näen asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin me itse olemme? Kangasteleeko ihminen ympäristöön omia kielteisiä tunteitaan kuin ne kuuluisivat sinne metafyysisesti?

Miten oman uppiniskaisuutensa kanssa pääsisi edes siedettäviin "sukulaisuusväleihin", on päivän kysymys. Onko näennäinen elämänhallinnan tunne sittenkin syvintä filosofista ja psykologista itsepetosta, jossa ihminen ajautuu lopulta itsensä kieltäjän paikalle? Kuuluisivatko ne epämiellyttävät muutokset kuitenkin siihen kasvuun, joka johtaisi uuden oppimiseen ja ymmärtämiseen? Itääkö koko maailmanrauhan siemen siinä, kun ihminen kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan?

(Allekirjoittaneen aamunavaus Karhulan lukiossa syksyllä 2011)

Monissa kunnissa talouden taantuman vaikutukset ovat heijastuneet ikävällä tavalla kuntien alku-ja perusopetukseen. Siinä missä esimerkiksi taito- ja taideaineiden merkitys on tullut esille yhä selvemmin, leikkaukset ovat kohdistuneet juuri opetustoimeen harmittavan usein. Näissä tilanteissa on herännyt kysymys, eikö kunta voisi karsia hetkellisesti muista, perusoikeuksien kannalta toissijaisemmista palveluista, kuten puistojen ylläpitämisestä, teknisistä investoinneista tai jopa kulttuuritoimesta. On jouduttu tekemään vaikeita valintoja ja valitsemaan joskus kahdesta pahasta vähemmän paha vaihtoehto. Pohjimmiltaan valinnat ovat olleet arvovalintoja.

Tällaisina taloudellisesti vaikeinakaan aikoina kuntien ei olisi syytä unohtaa lasten aamu- ja iltapäiväkerhotoimintaa, jonka järjestämiskustannuksiin kunnat saavat haettaessa myös valtionosuutta. Ja mikäli toimintaan liittyy joitakin erityiskustannuksia, kunnat voivat periä kohtuullisia osallistumismaksuja. Lamaa muistuttavina aikoina kansalaisjärjestöjen ja muiden vapaaehtoistahojen kanssa tehty yhteistyö voi tuottaa helpotusta ihmisten perusarjen pyörittämiseen. On tärkeä huomioida, että aamu-ja iltapäivätoimintaa voivat järjestää myös koulun ulkopuoliset tahot koulun tiloisssa. Kunnat päättävät itse, kuka toiminnan toteuttaa, tekevätkö ne sen yksin vai yhteisesti toisen kunnan kanssa, vai hankitaanko palveluita järjestöiltä tai yhdistyksiltä. Kunnat hoitavat tiloihin ja korvauksiin liittyvät kysymykset ja voivat tukea järjestöjen vastuuhenkilöitä. Lukuisat kokemukset ovat osoittaneet tällaisen yhteistyön korvaamattoman merkityksen. Myöskään seurakunnan taholta tulevaa tukea ei pidä sivuuttaa. Toisiamme tukien selviämme vaikeista ajoista paremmin. Sen hyvän, minkä minä saan osakseni, voin laittaa kiertämään hyvänä jollekin toiselle. Näin hyvähenkinen ilmapiiri saa sijansa ja toimii alustana myös hyvälle päätöksenteolle.


(Julkaistu Keskustaopiskelijoiden liittohallituksen blogissa 3.12.2009)

Unettomuutta ei tarvitse medikalisoida

Puhelimet ja läppärit tekevät työstä kuin työstä sujuvaa ja tehokasta. Sen lisäksi ne tuovat työkultturiimme hämäryyttä rajanvetämisessä työn ja vapaa-ajan välillä. Oletuksena näyttää olevan se, että tehokkaan yhteiskunnan on toimittava 24 tuntia vuorokaudessa. Taantuman aikaan tilanne näyttää kärjistyneen vielä entisestään. Helsingin Sanomat raportoivat taannoin, miten joka kolmas suomalainen kärsii unettomuudesta vähintään kolmesti viikossa. Pitäisikö meidän alkaa kaivamaan ojia, jotta kehomme rasittuisi riittävästi rentoutuakseen, vai onko unettomuus ongelmallista?

Aktiivinen työmyyrä tai opiskelija voi vielä erehtyä luulemaan, että unesta voi nipistää pois vapaa-ajanvieton sijaan, jos työpäivä on vähän venähtänyt. Tämä kuitenkin veroitetaan kortisolitasossa, joka kohoaa stressaavan tilanteen pitkittyessä huomattavasti. Sillä voi olla jopa korjaantumattomia vaikutuksia ihmisen elimistölle ja esimerkiksi tiedonkäsittelyyn liittyville taidoille. Unettomuuden on todettu heikentävän muistisuorituksia ja terveydentilaa sekä altistavan myös riskikäyttäytymiselle. Pitkittyessään se rasittaa myös sydäntä ja lihottaa, jos ihminen ei nuku säännöllisesti. Tämän kansantaudiksi sanotun ongelman vaikutukset voivat olla siis kohtuuttomat, jollei kierrettä saada katkaistuksi. Herää kysymys, miten ilmiötä voitaisiin saada sitten haltuun.

Mielestäni yritysten ja muiden työyhteisöjen olisi tärkeä tiedostaa henkilöstön hyvinvoinnin tilaa jatkuvan seurannan avulla. Huomiota pitäisi kiinnittää enemmän myös työpäivien kestoon ja ajoitukseen. Onko tämä ihmisen kokoista työtä? Sellaisen työn täytyy antaa ihmiselle aika palautua rasitteista ihan joka päivä. Työelämän rytmeissä on myönnettävä aina se tosiasia, että biologinen kello on ohjelmoinut ihmisen univalve-elämän sellaiseksi kuin se on. Pilkkopimeissäkin olosuhteissa ihmisen on todettu säilyttävän unirytminsä oikeastaan ennallaan.

Opiskelija tietää hyvin, kuinka toivotonta on koettaa löytää vireyden hallintakeinoja monologiselta luennolta. Vaikka väsymykseen liittyvät riskit ovat tässä tilanteessa vielä maksettavissa, työskentely esimerkiksi valverytmiämme vaihtelevalla liikennealalla voi koitua ihmisen kohtaloksi. Muita turvallisuuskriittisiä aloja ovat esimerkiksi lääkärin kliininen työ sekä kaupan ala. Tällaisia aloja varten olisi tarpeellista laatia erityisiä strategioita, jolla vireystilaa voitaisiin hallita tietoisemmin, vaikkapa sinänsä pienillä aikataulumuutoksilla. Yritysten tulee kiinnittää huomiota tällaisiin turvallisuustekijöihin, eikä jättää niiden huomioimista yksittäisen työntekijän harteille. Hänellä voi olla omasta takaa aineksia unettomuuden oravanpyörälle.
Unen häiriöitä ei saisikaan medikalisoida malttamatta kuunnella papereiden takaa myös ihmisen tarinaa. Opiskelijoiden unihäiriöiden syitä on etsitty kasaantuvista suorituspaineista vaikeuksiin henkilökohtaisessa elämässä. Voisin omasta kokemuksestani sanoa, että kuormittavuuden säätelemisessä itsetuntemus taitaa olla valttia. Aiemmat kokemukset suuntaavat pitkän aikavälinkin suunnittelua. Yleensä ottaen opiskelijan elämäntavoilla on varmasti valtaisa merkitys sille, millaista lepoa on luvassa. Liikunta myöhään illalla saa minut ainakin liian valppaaksi jättääkseni jo päivän puurrokset. Kehon rauhoittuminen voi viedä neljäkin tuntia kovan kuntoilun jälkeen.

Uni on lopulta aivan keskeinen osa terveyskäyttäytymistämme, ja nuorina me tarvitsemme sitä enemmän kuin koskaan myöhemmin. Jatkuvan suorittamisen on sitä paitsi arvioitu heikentävän älyllistä ajatteluamme. Ota siis tyyny allesi, ja armahda vihdoin kaikki aivojärjestelmät.Muuten uni tulee vaatimaan velkansa vielä takaisin kohtuuttomien korkojen kera. Sitten kaduttaa. Mutta se on jo myöhäistä.

(Teksti julkaistu myös Keskustan Opiskelijaliiton blogissa 2009)

Tulevaisuuden sivistys alkiolaista sivistystä?

Tieto on tullut yhä kiinteämmin osaksi ihmisen varallisuutta. Nykyisin sitä hankitaan koulutuksen muodossa lapsesta aikuiseksi, ja vielä senkin jälkeen. Tämä sen vuoksi, että koulutuksen merkitys on vahvistunut yhteiskunnassamme. Koulutustarpeet ovat lisääntyneet,mitä kuvaa osaltaan esimerkiksi se, että kulutuselektorniikkaan liittyvän tiedon puoliintumisaika on tätä nykyä vain parisen vuotta. Tietotulva pakahduttaa myös eri oppilaitosten opetussuunnitelmia, ja jos väljyyttä jonnekin jääkin, oppikirjat ja -materiaalit täydentävät sitä tehokkaasti. Kaikki kunnia opetussuunnitelmien laatijoille, jotka metsästävät spesiaalitiedon viidakossa kontrollin lankoja. Konsensusta oleellisesta joudutaan varmasti usein hakemaan, ja miettimään, millainen tieto lisää viisautta ja sitä kautta sivistystä.

Liittäisin tähän keskusteluun kysymyksen ensinnäkin niistä arvoista, joiden mukaan me haluamme suomalaista koulutuspolitiikkaa suunnata. Alkiolaisen ihanteen mukaan yhteiskunnallinen tasa-arvo lähtee koulutuksen tasa-arvosta. Koulutuspolitiikkaan liittyvällä arvokeskustelulla tulee olla paikkansa sekä kansallisella, Euroopan laajuisella että myös globaalilla tasolla. Miten tekninen, ekologinen ja sosiaalinen näkökulma saataisiin myös koulutuskeskustelussa synteesiin? Ajallisesti näiden näkökulmien olisi tärkeä kuulua jo perusopetuksen kivijalkaan. Onko maksuton koulutus meidän tavoitteemme, kuten YK:n yleissopimuksessa on linjattu, vai onko koulutus tuote, jota voi hyödyntää rahallista korvausta vastaan? Keskustelu koulutuksen maksuttomuudesta on käynyt kuumana nyt yliopistolakiuudistuksen yhteydessä. Sen on nostanut ansiokkaasti esille ja omaksi vaaliteemakseen myös Suomen ylioppilaskuntien liitto näiden eurovaalien alla.

Lissabonin strategian yhteydessä oleva koulutuspolitiikkaa linjaava työohjelma on ollut vaikuttamassa kansallisiin suuntaviivoihin jo vähän aikaa. Onnea on ollut pelissä, ja koulutuksen maksuttomuudesta Euroopan parlamentissa pidetyt äänestykset ovat menneet ainakin toistaiseksi nurin. EU:ssa vain pieni vähemmistö puolustaa pohjoismaisen mallin mukaista maksuttomuutta, ja sen vuoksi tähän ei liity jatkossakaan pyhää koskemattomuutta. Vaikka maksuttoman koulutuksen toteuttaminen ei ole realistista koko EU:n alueella, kannustan tulevia meppejä pitämään tässäkin puoliamme. Ylpeytemme aihe olkoon se,että harvalla EU-maalla on näin hyvin pullat uunissa.

Millaisten rakenteiden kautta hyvää koulutuspolitiikkaa voidaan toteuttaa jatkossa? Jos esimerkiksi yliopistokoulutus valjastettaisiin parantamaan välittömästi vain viennin kilpailukykyä tai työntekijöiden osaamistasoa, säilyisivätkö luovat innovaatiot enää olemassa? On hyvä tunnustaa myös teoreettisen tutkimuksen periaatteellinen merkitys nopeasti muuttuvassa maailmassa. Ehkä sivistysyliopiston on paras hengittää tulevaisuudessakin omilla keuhkoillaan.
Voisi myös kysyä, tarvitseeko Suomi kahdentasoista ammattisivistystä tulevaisuudessa? Yhteiskunnan rakennemuutos tulee heijastumaan vahvasti myös koulutuspoliittiselle sektorille, ja ammatillinen osaaminen tulee kyllä korostumaan nykyistä selvemmin. Mutta opiskelijamäärät ovat laskussa. Eurooppalaisesta vertailusta voisi myös sanoa, että meillä ammattikorkeakoulujen alajakauma on suppea, mutta kenttä on poikkeuksellisen tiheä. Euroopan laajuisessa vertailussa huomionarvoista on ammattikorkeaopiskelijoiden kohdalla sekin, että muodollisesti korkeakoulutusta vastaamattomassa ammattiasemassa olevien osuus on vertailussa kaikkein suurin. Uudelleenarviontia myös kahta korkeakoulukenttää käsittävästä duaalimallista soisi tehtävän esimerkiksi näistä syistä rohkeammin.


Tulevassa koulutusajattelussa oppijan omaehtoisuus, ikärajattomuus ja oppiaineita yhdistävät näkökulmat saisivat minusta tulla vahvistumaan. Palaan vielä arvoihin. Ehkä yksi vaativimmista -ja keskeisimmistä- haasteista liittyy globaaleihin ongelmiin, kuten elinympäristömme säilymiseen. Tämän ajan aikalainen on perinyt taukoamattoman talouskasvun ideologian, mutta on sanottava ettei se ole kovin vastuullista kasvatusta meidän jälkipolvillemme. Omaan osaamiseemme liittyvää potentiaalia tarvitaan erityisesti siihen, millä tavoin tämä ideologia saadaan kulkemaan rintarinnan kestävän kehityksen aatteen kanssa.
Kansainvälistyvä Suomi jakaa edelleen yhteisen huolen ympäristöasoista ja hyvinvoinnin tasaisemmasta jakaantumisesta maanosien kesken. Alkio kiteyttää minusta sivistyksen tarkoituksen osuvasti: ”Sen tehtäviin ei kuulu kehittää ihmisen mukavuusvaatimuksia rajattomiin, vaan kehittää ihmisen kykyjä kaikilla niillä aloilla, missä ihminen pyrkii siveelliseen vapauteen ja luonnonherraksi sekä poistamaan niitä taipumuksia ja ajatustapoja, jotka edistävät ihmiskunnan alentumista ja rappeutumista”.

(Juttu julkaistu 10.6. ilmestyneessä Suomenmaassa)

Tunnelmia paneelikeskustelusta alkukesäiseltä rippileiriltä