Kirpusta keisariin

Tasapainoa tottelevaisuuden ja jämäkkyyden akselille

2012-02-04T00:38:00.000+02:00

Meidän yhteiskunnassamme toimii lukuisia ryhmiä, joiden vakiintuneet normit ohjaavat jäseniään oikeanlaiseen käyttäytymiseen. Ilmenee eriasteista yhdenmukaisuuden painetta välttämättömistä säännöistä aina tottelevaisuuteen pakottamiseen. Koko yhteiskuntamme toimiminen perustuu lain ja siihen liittyvän sosiaalisen kontrollin ylläpitämään käsitykseen oikeasta ja väärästä. Enemmistö vaikuttaa vähemmistöön, ja toki toisinpäinkin. Mitä suuremmasta ryhmästä on kysymys, sitä suurempaa valtaa ryhmän sisällä käytetään, olipa vallankäyttö sitten enemmän tai vähemmän tiedostettua, virallista tai epävirallista.

Olen pohtinut monia ryhmäilmiöitä omien osittain kipeidenkin ryhmäkokemusten motivoimana. Monille ihmisille mukautuminen valmiisiin normeihin tarkoittaa pääsylippua siihen ryhmään, jota itse arvostaa. "Hei, täällähän on selvästikin itseäni viisaampia!" Kouluporukan epävirallinen normi voi olla, ettei tunnollisen työn tekijää siedetä. Ikävimmillään voi käydä, että (saamiensa palkkioiden hämäämä) epävarma persoona ei osaakaan erottaa pääsylippua yksisuuntaisesta matkalipusta. Hyvän itsetuntemuksen ja -hallinnan omaavan ihmisen on luonnollisesti helpompi vastustaa vaikutusta, jonka seurauksista hän ei itse ole vakuuttunut. Ennen syntymääni sosiaalipsykologiassa uskottiin siihen, että naiset olisivat miehiä mukautuvaisempia. Myöhempi tutkimus osoitti tämän pätevän ainoastaan tilanteisiin, joissa tutkittavat olivat kasvokkain. Yksilön kehityksessä on vaiheita, kuten nuoruus, jolloin myötäilevää taipumusta ilmenee enemmän. Toisaalta monille ihmisille nuoruus on aidosti "toinen mahdollisuus", jolloin jopa oma elämän alkuasetelmiin haetaan uudenlaista suhdetta. Erityisesti itsenäiset, jämäkät persoonat hakevat uudelleen omaa paikkaansa yhteisöissä.

Uudet tilanteet herättävät ihmisessä jäljittelyhalua, ehkä pelkoa leimautumisesta muiden silmissä. Heidän mielipiteistään muodostuu huomaamatta normi, jonka ihminen kokee paineena pyrkiessään samanlaisuuteen muiden kanssa. Käykö jopa, että ihminen puhuu vuodesta, ehkä vuosikymmenestä toiseen, jonkun toisen ihmisen suulla uskomatta edes itse omia sanojaan? Tapasin Jorvissa viime kesänä psykiatrin, joka kertoi vastaanotolleen saapuneesta miehestä. Hiljattain tiiviistä uskonnollisesta liikkeestä eronnut mies oli kertonut lasittunut katse silmissään, miten hänellä ei oikeastaan ollut mitään identiteettiä. Hän kertoi katselevansa 45-vuotiaana itseään kuin täydellistä tuntemattomuutta. Mietin, oliko kukaan kysynyt häneltä aikoinaan, millaiseksi aikuiseksi hän todella haluaisi kasvaa?
Tiiviissä ryhmässä ristiriitojen käsittely vaatii suuren riskin ottamista oman sosiaalisen aseman kustannuksella. Ja ryhmän harmonian kustannuksella. Adolf Eichmann, joka vastasi miljoonien juutalaisten kuljettamisesta keskitysleireille 1940-luvulla, kertoi oikeuden edessä tehneensä vain työtään. Mutta millaisen surmantyön tuo tottelevaisuus olikaan tehnyt hänen minäkuvalleen? Lukeutuiko hänkin niihin itselleen tuntemattomiin ihmisiin? Vaikeissa olosuhteissa auktoriteetin vallan oikeutukseen luotettiin niin sokeasti. Natsi-Saksan järjettömyydet eivät johtuneet poikkeavista persoonallisuuksista, vaan ilmiö on yleisinhimillinen. Sen vakavuuden kiteyttää hyvin englantilainen kirjailija ja fyysikko Charles Snow sanoissaan: "Paljon enemmän, ja paljon kauheampia rikoksia on tehty tottelevaisuuden nimissä kuin koskaan on tehty kapinan nimissä".

Kun kykenee vastuuseen omista tekemisistään sekä tuntee omat arvonsa, on helpompaa vastustaa ympäristön manipulaatiota. Sitä on kaikkialla talouselämästä politiikkaan uskontoihin ja ihmissuhteisiin, missä ikinä vaan on ihmisiä, ja rahaa. Globalisoituvassa maailmassa omaa sisäsyntyistä myöntyvyyttään olisi tärkeä kyetä kontrolloimaan, jotta kapeakatseisuus, pelkuruus ja tuhoisa tottelevaisuus eivät vaatisi enää niin kovaa inhimillistä hintaa. Yläkoulun opettajan ääni on jäänyt takaraivooni: tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin.

Mikä meitä koukuttaa?

2011-10-04T22:11:00.000+03:00

Huomaan tarkkailevani ajoittain intensiivisesti omia riippuvuuksiani. Välillä jopa niin, että yllätän itseni pitämästä "pistevihkoa" hiljentymisestä tai liikunnasta luonnon äärellä. Pitäisikö joku toinen ihminen vakuuttaa omalla hengellisellä elämälläni, harrastuksillani, mielimusiikillani? Arkeen ja elimistöön liittyvien rytmien seuraamisella on omat etunsa. Jotkut arjen rytmit tuovat terveydellisesti merkitsevää vakautta ja ennustettavuutta omaan elämään. Aamun ensimmäisestä teehetkestä en pysty tinkimään. Ensimmäinen tuntipuolikas ei riitä valmistautumiseen. Useat rytmini ovat kuin antibioottia epävarmuuteen, jota odottamattomat asiat voivat herättää. Ihmiskehon palautejärjestelmillä on omat vankkumattomat rytminsä toimintakyvyn turvaamiseksi.

Voisiko nykyihminen tulla tilaan, missä se ei omistaisi enää mitään? Riippumattomuutensa avulla ihminen uskaltaisi menettää jopa sen, mitä hän todella haluaa. Joskus itselle tärkeästä asiasta luopuminen vaikuttaa käänteisesti: ihminen saa sen hallintaan. Toisinaan tärkeäksi koetusta asiasta, kuten unelmatyöstä, luopuminen voi aikaan saada lopulliselta vaikuttavan menetyksen. Eräs eläkkeelle jäänyt rouva kertoi kokeneensa ensimmäisen kuoleman eläköidyttyään.

Teoksessaan "Ihmisyyden rajalla" keskitysleirin koulima psykiatri Viktor Frankl kuvaa leiriolosuhteissa eläneiden vertaistensa kuolinkamppailua. Hän kuvaa, miten ne ihmiset selvisivät parhaiten, jotka säilyttivät henkisen vapautensa maiseman keskellä maanpäällistä helvettiä. Lähes epärealistisella tulevaisuudenuskolla oli pelastava voima. Absurdilla tavalla järkyttävä ympäristö auttoi käsittelemään olosuhteiden voimistamaa henkistä heikkoutta. Oli joku vertainen, jolle saattoi olla heikko.

Uskon, että todellinen henkinen vapaus on vapautta suuntautua sitä kohti, minkä itse näkee oikeaksi ja hyväksi. Voisi jatkaa, että todellinen valta on vaikutusvaltaa: ihminen saattaa pyrkiä sitä kohti, minkä omatunto sanoo tärkeäksi sosiaalisesta paineesta piittaamatta. Tutkimusten mukaan useimmat ihmiset ovat valmiita antamaan jopa kuolettavia sähköshokkeja toiselle ihmiselle, mikäli jokin riittävä auktoriteetti sitä vaatii (vrt. Stanley Milgramin sähköshokkikoe 1960-luvulla). Liian monissa kansanmurhissa on vedottu näennäisen yhteiskuntarauhan nimiin. Liian moni kiltti tyttö tai poika ei ole saanut rakkautta siihen kohtaan sisintä, missä sitä olisi eniten kaivattu. Liian monessa kaveripiirissä hyväksytyksi tulemisen rajat on piirretty heille mielivaltaisesti.

Kuinka paljon luon riippuvuuteen liittyviä ehtoja omalle onnellisuudelleni? "Ellen saa, mitä haluan, kieltäydyn olemasta onnellinen." Toinen ihminen voi kokea itsensä pelinappulaksi henkisessä orjuudessa. Kun kriisi kohtaa, ihminen saattaa palata lähtöruutuun. Siinä omat riippuvuudet tulevat testiin uudelleen. Millaiset arvot säilyvät? Syvenevät? Mitä jää "viivan alle", kun aineelliset asiat menettävät merkityksensä?

Suomalaisten toimintakulttuuriin liittyy tietty omillaan pärjäämisen eetos. "Oma apu paras apu?" Väärä riippumattomuus saattaa kääntyä itseään vastaan. Mitä pidemmälle ihminen tulee toimeen yksin, sitä kielteisemmäksi hänen käsityksensä itsestään usein käy. Yksinäisyydessä ihminen astuu huomaamattomimmalla tavalla omaan sisäiseen kaaokseensa. Tätä kansallista tabua sivutaan puheissa silloin, kun jonkin läheisen elämä on ehkä päättynyt jo toivottomuuteen.

Jos se ei olekaan oma perhe, jokaisella olisi hyvä olla edes yksi ihminen, joka pysyy lähellä. Hän ei silitä ihan aina myötäkarvaan. Hän näkee toisen ihmisen erillisyyden, ja antaa sille tilan. Minusta ihmissuhteissa vastuu on olla totuudellisuuden puolella ja tehdä se, minkä toivoisi itselleen tehtävän. Itselleni tähän liittyy myös rukous. Rukous on rohkeutta silloin, kun tehtävä käy yli voimavarojen.

2011-10-01T14:21:00.005+03:00

Filosofista viikonloppua!

Mitä tulee mieleesi sanasta muutos? Omissa konnotaatioissa siihen liittyy epävarmuuden sietämistä, sopeutumista, jopa muuttumista. Vastarintaa ennen muuta. Ihminen saattaa kaihtaa muutoksia tietoisesti tai tietämättään. "Vanhassa vara parempi?" Omia käsityksiä ja tottumuksia tarkastellaan mieluiten kontekstissa, joka saattaa olla muutosvastainen.

Tila, missä omat harhaluulomme ovat vaarassa järkkyä, saattaa vierastuttaa. On ihmisiä, joiden on helpompi ajaa "jarrut päällä" vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen. Olipa kyseessä sitten alkoholismi, fundamentalismi, masennus tai seksiriippuvuus. Tai se, että omassa naapurissa personoituu yhteiskunnan piittaamattomuus. Siellä näet tupakoidaan parvekkeella. Lisäksi joka toisen viikon torstaina huoneistosta kantautuu typerää smurffimusiikkia. Hyh hyh! Taistellessaan jotakin asiaa vastaan ihminen saattaa antautua sen niskaotteeseen. Epätotuuttakin olisi helpompi sietää kuin myöntää erehtyneensä?

Henkilökohtaisen kokemuksen kautta olen huomannut, miten pahimmasta vihollisesta voi tulla paras opettaja. Ankarimpia taisteluita olen käynyt oman uppiniskaisuuteni alueella. Siellä, missä rauha on parhaimmillaankin vain välirauha. Sen puolesta, minkä lupasin jättää tänään, haenkin kiivasti todisteita huomenna. Erään kuuluisan intialaismunkin kysymys kalvaa mieltäni. Onko niin, ettemme näen asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin me itse olemme? Kangasteleeko ihminen ympäristöön omia kielteisiä tunteitaan kuin ne kuuluisivat sinne metafyysisesti?

Miten oman uppiniskaisuutensa kanssa pääsisi edes siedettäviin "sukulaisuusväleihin", on päivän kysymys. Onko näennäinen elämänhallinnan tunne sittenkin syvintä filosofista ja psykologista itsepetosta, jossa ihminen ajautuu lopulta itsensä kieltäjän paikalle? Kuuluisivatko ne epämiellyttävät muutokset kuitenkin siihen kasvuun, joka johtaisi uuden oppimiseen ja ymmärtämiseen? Itääkö koko maailmanrauhan siemen siinä, kun ihminen kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan?

(Allekirjoittaneen aamunavaus Karhulan lukiossa syksyllä 2011)

2009-12-07T14:08:00.003+02:00

Monissa kunnissa talouden taantuman vaikutukset ovat heijastuneet ikävällä tavalla kuntien alku-ja perusopetukseen. Siinä missä esimerkiksi taito- ja taideaineiden merkitys on tullut esille yhä selvemmin, leikkaukset ovat kohdistuneet juuri opetustoimeen harmittavan usein. Näissä tilanteissa on herännyt kysymys, eikö kunta voisi karsia hetkellisesti muista, perusoikeuksien kannalta toissijaisemmista palveluista, kuten puistojen ylläpitämisestä, teknisistä investoinneista tai jopa kulttuuritoimesta. On jouduttu tekemään vaikeita valintoja ja valitsemaan joskus kahdesta pahasta vähemmän paha vaihtoehto. Pohjimmiltaan valinnat ovat olleet arvovalintoja.

Tällaisina taloudellisesti vaikeinakaan aikoina kuntien ei olisi syytä unohtaa lasten aamu- ja iltapäiväkerhotoimintaa, jonka järjestämiskustannuksiin kunnat saavat haettaessa myös valtionosuutta. Ja mikäli toimintaan liittyy joitakin erityiskustannuksia, kunnat voivat periä kohtuullisia osallistumismaksuja. Lamaa muistuttavina aikoina kansalaisjärjestöjen ja muiden vapaaehtoistahojen kanssa tehty yhteistyö voi tuottaa helpotusta ihmisten perusarjen pyörittämiseen. On tärkeä huomioida, että aamu-ja iltapäivätoimintaa voivat järjestää myös koulun ulkopuoliset tahot koulun tiloisssa. Kunnat päättävät itse, kuka toiminnan toteuttaa, tekevätkö ne sen yksin vai yhteisesti toisen kunnan kanssa, vai hankitaanko palveluita järjestöiltä tai yhdistyksiltä. Kunnat hoitavat tiloihin ja korvauksiin liittyvät kysymykset ja voivat tukea järjestöjen vastuuhenkilöitä. Lukuisat kokemukset ovat osoittaneet tällaisen yhteistyön korvaamattoman merkityksen. Myöskään seurakunnan taholta tulevaa tukea ei pidä sivuuttaa. Toisiamme tukien selviämme vaikeista ajoista paremmin. Sen hyvän, minkä minä saan osakseni, voin laittaa kiertämään hyvänä jollekin toiselle. Näin hyvähenkinen ilmapiiri saa sijansa ja toimii alustana myös hyvälle päätöksenteolle.

(Julkaistu Keskustaopiskelijoiden liittohallituksen blogissa 3.12.2009)

Unettomuutta ei tarvitse medikalisoida

2009-09-18T12:34:00.003+03:00

Puhelimet ja läppärit tekevät työstä kuin työstä sujuvaa ja tehokasta. Sen lisäksi ne tuovat työkultturiimme hämäryyttä rajanvetämisessä työn ja vapaa-ajan välillä. Oletuksena näyttää olevan se, että tehokkaan yhteiskunnan on toimittava 24 tuntia vuorokaudessa. Taantuman aikaan tilanne näyttää kärjistyneen vielä entisestään. Helsingin Sanomat raportoivat taannoin, miten joka kolmas suomalainen kärsii unettomuudesta vähintään kolmesti viikossa. Pitäisikö meidän alkaa kaivamaan ojia, jotta kehomme rasittuisi riittävästi rentoutuakseen, vai onko unettomuus ongelmallista?

Aktiivinen työmyyrä tai opiskelija voi vielä erehtyä luulemaan, että unesta voi nipistää pois vapaa-ajanvieton sijaan, jos työpäivä on vähän venähtänyt. Tämä kuitenkin veroitetaan kortisolitasossa, joka kohoaa stressaavan tilanteen pitkittyessä huomattavasti. Sillä voi olla jopa korjaantumattomia vaikutuksia ihmisen elimistölle ja esimerkiksi tiedonkäsittelyyn liittyville taidoille. Unettomuuden on todettu heikentävän muistisuorituksia ja terveydentilaa sekä altistavan myös riskikäyttäytymiselle. Pitkittyessään se rasittaa myös sydäntä ja lihottaa, jos ihminen ei nuku säännöllisesti. Tämän kansantaudiksi sanotun ongelman vaikutukset voivat olla siis kohtuuttomat, jollei kierrettä saada katkaistuksi. Herää kysymys, miten ilmiötä voitaisiin saada sitten haltuun.

Mielestäni yritysten ja muiden työyhteisöjen olisi tärkeä tiedostaa henkilöstön hyvinvoinnin tilaa jatkuvan seurannan avulla. Huomiota pitäisi kiinnittää enemmän myös työpäivien kestoon ja ajoitukseen. Onko tämä ihmisen kokoista työtä? Sellaisen työn täytyy antaa ihmiselle aika palautua rasitteista ihan joka päivä. Työelämän rytmeissä on myönnettävä aina se tosiasia, että biologinen kello on ohjelmoinut ihmisen univalve-elämän sellaiseksi kuin se on. Pilkkopimeissäkin olosuhteissa ihmisen on todettu säilyttävän unirytminsä oikeastaan ennallaan.

Opiskelija tietää hyvin, kuinka toivotonta on koettaa löytää vireyden hallintakeinoja monologiselta luennolta. Vaikka väsymykseen liittyvät riskit ovat tässä tilanteessa vielä maksettavissa, työskentely esimerkiksi valverytmiämme vaihtelevalla liikennealalla voi koitua ihmisen kohtaloksi. Muita turvallisuuskriittisiä aloja ovat esimerkiksi lääkärin kliininen työ sekä kaupan ala. Tällaisia aloja varten olisi tarpeellista laatia erityisiä strategioita, jolla vireystilaa voitaisiin hallita tietoisemmin, vaikkapa sinänsä pienillä aikataulumuutoksilla. Yritysten tulee kiinnittää huomiota tällaisiin turvallisuustekijöihin, eikä jättää niiden huomioimista yksittäisen työntekijän harteille. Hänellä voi olla omasta takaa aineksia unettomuuden oravanpyörälle.
Unen häiriöitä ei saisikaan medikalisoida malttamatta kuunnella papereiden takaa myös ihmisen tarinaa. Opiskelijoiden unihäiriöiden syitä on etsitty kasaantuvista suorituspaineista vaikeuksiin henkilökohtaisessa elämässä. Voisin omasta kokemuksestani sanoa, että kuormittavuuden säätelemisessä itsetuntemus taitaa olla valttia. Aiemmat kokemukset suuntaavat pitkän aikavälinkin suunnittelua. Yleensä ottaen opiskelijan elämäntavoilla on varmasti valtaisa merkitys sille, millaista lepoa on luvassa. Liikunta myöhään illalla saa minut ainakin liian valppaaksi jättääkseni jo päivän puurrokset. Kehon rauhoittuminen voi viedä neljäkin tuntia kovan kuntoilun jälkeen.

Uni on lopulta aivan keskeinen osa terveyskäyttäytymistämme, ja nuorina me tarvitsemme sitä enemmän kuin koskaan myöhemmin. Jatkuvan suorittamisen on sitä paitsi arvioitu heikentävän älyllistä ajatteluamme. Ota siis tyyny allesi, ja armahda vihdoin kaikki aivojärjestelmät.Muuten uni tulee vaatimaan velkansa vielä takaisin kohtuuttomien korkojen kera. Sitten kaduttaa. Mutta se on jo myöhäistä.

(Teksti julkaistu myös Keskustan Opiskelijaliiton blogissa 2009)

Tulevaisuuden sivistys alkiolaista sivistystä?

2009-09-18T12:24:00.003+03:00

Tieto on tullut yhä kiinteämmin osaksi ihmisen varallisuutta. Nykyisin sitä hankitaan koulutuksen muodossa lapsesta aikuiseksi, ja vielä senkin jälkeen. Tämä sen vuoksi, että koulutuksen merkitys on vahvistunut yhteiskunnassamme. Koulutustarpeet ovat lisääntyneet,mitä kuvaa osaltaan esimerkiksi se, että kulutuselektorniikkaan liittyvän tiedon puoliintumisaika on tätä nykyä vain parisen vuotta. Tietotulva pakahduttaa myös eri oppilaitosten opetussuunnitelmia, ja jos väljyyttä jonnekin jääkin, oppikirjat ja -materiaalit täydentävät sitä tehokkaasti. Kaikki kunnia opetussuunnitelmien laatijoille, jotka metsästävät spesiaalitiedon viidakossa kontrollin lankoja. Konsensusta oleellisesta joudutaan varmasti usein hakemaan, ja miettimään, millainen tieto lisää viisautta ja sitä kautta sivistystä.

Liittäisin tähän keskusteluun kysymyksen ensinnäkin niistä arvoista, joiden mukaan me haluamme suomalaista koulutuspolitiikkaa suunnata. Alkiolaisen ihanteen mukaan yhteiskunnallinen tasa-arvo lähtee koulutuksen tasa-arvosta. Koulutuspolitiikkaan liittyvällä arvokeskustelulla tulee olla paikkansa sekä kansallisella, Euroopan laajuisella että myös globaalilla tasolla. Miten tekninen, ekologinen ja sosiaalinen näkökulma saataisiin myös koulutuskeskustelussa synteesiin? Ajallisesti näiden näkökulmien olisi tärkeä kuulua jo perusopetuksen kivijalkaan. Onko maksuton koulutus meidän tavoitteemme, kuten YK:n yleissopimuksessa on linjattu, vai onko koulutus tuote, jota voi hyödyntää rahallista korvausta vastaan? Keskustelu koulutuksen maksuttomuudesta on käynyt kuumana nyt yliopistolakiuudistuksen yhteydessä. Sen on nostanut ansiokkaasti esille ja omaksi vaaliteemakseen myös Suomen ylioppilaskuntien liitto näiden eurovaalien alla.

Lissabonin strategian yhteydessä oleva koulutuspolitiikkaa linjaava työohjelma on ollut vaikuttamassa kansallisiin suuntaviivoihin jo vähän aikaa. Onnea on ollut pelissä, ja koulutuksen maksuttomuudesta Euroopan parlamentissa pidetyt äänestykset ovat menneet ainakin toistaiseksi nurin. EU:ssa vain pieni vähemmistö puolustaa pohjoismaisen mallin mukaista maksuttomuutta, ja sen vuoksi tähän ei liity jatkossakaan pyhää koskemattomuutta. Vaikka maksuttoman koulutuksen toteuttaminen ei ole realistista koko EU:n alueella, kannustan tulevia meppejä pitämään tässäkin puoliamme. Ylpeytemme aihe olkoon se,että harvalla EU-maalla on näin hyvin pullat uunissa.

Millaisten rakenteiden kautta hyvää koulutuspolitiikkaa voidaan toteuttaa jatkossa? Jos esimerkiksi yliopistokoulutus valjastettaisiin parantamaan välittömästi vain viennin kilpailukykyä tai työntekijöiden osaamistasoa, säilyisivätkö luovat innovaatiot enää olemassa? On hyvä tunnustaa myös teoreettisen tutkimuksen periaatteellinen merkitys nopeasti muuttuvassa maailmassa. Ehkä sivistysyliopiston on paras hengittää tulevaisuudessakin omilla keuhkoillaan.
Voisi myös kysyä, tarvitseeko Suomi kahdentasoista ammattisivistystä tulevaisuudessa? Yhteiskunnan rakennemuutos tulee heijastumaan vahvasti myös koulutuspoliittiselle sektorille, ja ammatillinen osaaminen tulee kyllä korostumaan nykyistä selvemmin. Mutta opiskelijamäärät ovat laskussa. Eurooppalaisesta vertailusta voisi myös sanoa, että meillä ammattikorkeakoulujen alajakauma on suppea, mutta kenttä on poikkeuksellisen tiheä. Euroopan laajuisessa vertailussa huomionarvoista on ammattikorkeaopiskelijoiden kohdalla sekin, että muodollisesti korkeakoulutusta vastaamattomassa ammattiasemassa olevien osuus on vertailussa kaikkein suurin. Uudelleenarviontia myös kahta korkeakoulukenttää käsittävästä duaalimallista soisi tehtävän esimerkiksi näistä syistä rohkeammin.

Tulevassa koulutusajattelussa oppijan omaehtoisuus, ikärajattomuus ja oppiaineita yhdistävät näkökulmat saisivat minusta tulla vahvistumaan. Palaan vielä arvoihin. Ehkä yksi vaativimmista -ja keskeisimmistä- haasteista liittyy globaaleihin ongelmiin, kuten elinympäristömme säilymiseen. Tämän ajan aikalainen on perinyt taukoamattoman talouskasvun ideologian, mutta on sanottava ettei se ole kovin vastuullista kasvatusta meidän jälkipolvillemme. Omaan osaamiseemme liittyvää potentiaalia tarvitaan erityisesti siihen, millä tavoin tämä ideologia saadaan kulkemaan rintarinnan kestävän kehityksen aatteen kanssa.
Kansainvälistyvä Suomi jakaa edelleen yhteisen huolen ympäristöasoista ja hyvinvoinnin tasaisemmasta jakaantumisesta maanosien kesken. Alkio kiteyttää minusta sivistyksen tarkoituksen osuvasti: ”Sen tehtäviin ei kuulu kehittää ihmisen mukavuusvaatimuksia rajattomiin, vaan kehittää ihmisen kykyjä kaikilla niillä aloilla, missä ihminen pyrkii siveelliseen vapauteen ja luonnonherraksi sekä poistamaan niitä taipumuksia ja ajatustapoja, jotka edistävät ihmiskunnan alentumista ja rappeutumista”.

(Juttu julkaistu 10.6. ilmestyneessä Suomenmaassa)

2008-07-14T22:09:00.001+03:00

Tunnelmia paneelikeskustelusta alkukesäiseltä rippileiriltä

Rahako ratkaisee?

2008-07-14T12:18:00.005+03:00

Tuoreen talousselvityksen mukaan jo pelkästään pääkaupunkiseudulla asuu kymmeniätuhansia köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä. Nousevat elintasokustannukset, erityisesti ruoan hinnannousu, ja kallistuvat asuntomarkkinat ovat hyviä esimerkkejä köyhtymistä vauhdittavista tekijöistä. Työttömät ovat eläkeläisten ja opiskelijoiden ohessa yksi näkyvimmistä köyhistä ja köyhtyvistä sosiaaliluokista.

Työttömyyden käsitteellä viitataan useimmiten tilastollisiin tunnuslukuihin, ja vain harvoin tulee esiin työttömyyden kiinteä yhteys psyykkiseen ja sosiaaliseen sairastuvuuteen. Yhteyden on todettu olevan sitä voimakkaampi, mitä pidemmästä työttömyysjaksosta on kysymys. Työttömyyttä edeltävä terveydentila ei ole kuitenkaan selittänyt tätä korrelaatiota.
Monet sosiaalitieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, miten yhteiskuntien perustavat sosiaaliset ongelmat ovat hyvin vaikeasti korjattavissa. Ja jos rakenteet muuttuvatkin, ne muuttuvat hyvin hitaasti. Olen miettinyt monesti työttömyyden lähtökohtia ja sitä, mistä kaikesta siinä on kysymys. Sosiaalisen epäluottamuksen on selitetty leimaavan monien työttömien elämää. Mitä vähemmän työtön luottaa muihin ihmisiin, sitä todennäköisemmin hän sairastuu ja syrjäytyy vakavasti. Ajattelen luottamuksen liittyvän lähtökohtaisesti yksilön omaan itseen. Ennen kuin voi luottaa ja sitoutua yhteistyöhön ympärillä olevien ihmisten kanssa, on tunnettava itseään ja luotettava omiin kykyihinsä. Perustavaa ”luottamusta” harjoitellaan jo äiti-lapsi –suhteen kautta. Se, miten identiteetti voisi kehittyä ja säilyä keskellä postmodernia sosiaalista epävarmuutta, on varmasti nykyihmiselle haaste. Ihmissuhteet saattavat näyttää harkinnanvaraisilta vaihtosuhteilta. Miten identiteetiltään epävarman ihmisen sitoutuminen on ylipäänsä mahdollista? Kyse on ehkä laajemminkin siitä, miten moderni sosiaalinen elämä kestää.
Tutkimusten mukaan lähdöltään heikot sairastuvat työttömyyden aikana muita helpommin. Ja kun sairastuvuus taas vaikeuttaa työnsaantia, työttömyys tahtoo pitkittyä. Tapahtuu valikoitumista, missä heikot ajautuvat marginaaliin. Politiikassa heikkojen puolustaminen on ajaton tehtävämme, sillä harvoin he kykenevät puolustamaan itse itseään.
Sosiaalinen epäluottamus ja heikko sosioekonominen tausta näyttävät kulkevat käsikkäin. Näyttöä on myös siitä, että köyhyys ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt tahtovat ”periytyä”. Lapsena toimeentulotuen varassa elänyt ihminen ajautuu muita helpommin työttömyyteen ja talousvaikeuksiin. Ahdingossa myös varhainen sosialisaatio onnistuu puutteellisemmin, sillä opittu passiivisuus ja avuttomuus jäävät helposti toistamaan itseään. Epäluottamus johtaa harvemmin menestymiseen. Työttömyyden on todettu tuottavan myös eronneisuutta, tilastokielellä ilmaisten, erittäin merkitsevällä tavalla.
Työttömyyden kitkemisessä parannellaan siis sen aiheuttamia rahareikiäkin, mm. sosiaalimenojen suhteen. Itse näen, että parannusten on lähdettävä pienen lapsen asiasta. Vakaat kasvulosuhteet ja kehitysmyönteinen, avoin kotikulttuuri edistävät parhaimmillaan normaalia sosialisaatiokehitystä. Pienituloinen ei saa hukkua myöskään etuuksien valtamereen eikä litistyä byrokraattiseen paineeseen, vaan nykyisen sosiaaliturvauudistuksen tulee kannustaa ihmistä näkyvämmin ansiotyöhön.

Työttyömyys on nykyaikana epäpoliittinen asia siinä mielessä, että sitä käsitellään usein yksityisenä huolena, joka liittyy yksilön elämänhallintaan ja yritteliäisyyteen. Näin ehkä onkin, mutta työttömyyskeskustelussa pitäisi säilyttää kuitenkin näkyvimmin sosiaalinen vastuu. Kansalaisyhteiskunnan pieni ihminen on paras alapolitiikan tekijöistä. Näen, että yhteistä vastuunkantoa ja osallistumista tulisi laajentaa merkittävämmin yhteiskunnallisten liikkeiden, aluefoorumeiden ja palkansaajien osaksi.

Vastuullinen demokraattinen yhteiskunta antaa tukensa fyysisille lähiyhteisöille ja lähidemokratialle. Näin yhteiskunta voisi kasvattaa sosiaalista luottamusta kansalaistensa keskuudessa.

2008-04-13T23:42:00.007+03:00

Koulumaailman ilmiöt ovat velloneet julkisessa keskustelussa viime aikoina erityisen runsaasti. Opettajien väsymys ja siihen vaikuttavat suuret luokkakoot ovat olleet paljon puhuttuja aiheita. Itse olen kohdannut satunnaisten sijaisuuksien lomassa useinkin kysymyksen opetustyön vaativuudesta. Eikä vähiten huolta ei ole herättänyt nykyinen opetusta raamittava muhkea opetussuunnitelma. Myös suomalaisiin peruskouluihin liittyvissä tutkimuksissa tämä asiakirja on noussut esille monta kertaa. Tavoitteena on ollut luonnollisesti se, että koulujen toiminta heijastaisi mahdollisimman pitkälle valtion virallista retoriikkaa. Opetushallituksen ajatuksena on ollut, ettei koulutuksen järjestäjä voi jättää noudattamatta opetussuunnitelman perusteita tai poiketa niistä millään tavalla,ja niiden noudattamatta jättäminen saattaisi "johtaa oikeudellisiin seuraamuksiin koulutuksen asianomaista kohtaan" (Opetushallitus 1999). Hyvä opettaja tahtoo siis täyttää virkavastuunsa, vaikka uupuneenakin.

Jotkut saattavat ajatella, että tämän pohtiminen on naiivia, ovathan arki ja ihanteet lyöneet toisiaan kasvoille ennenkin. Kysymys on kuitenkin siitä, pyritäänkö näihin ihanteisiin laisinkaan. Koulutuksen laadullisuudella on kuitenkin tärkeää sanottavaa keskusteluun yhteiskunnallisesta tasa-arvosta. Mutta miksi kirjoitettu ja toteutettu opetusuunnitelma hädin tuskin muistuttavat toisiaan? Miksi opettajat kokevat uupumusta?

Luulen, että koulukulttuurimme on parhaillaankin vain löyhästi kiinteää. Opettajat, kuraattorit,koulupsykologit ja terveydenhoitajat työskentelevät yleensä yksin omissa, fyysisesti erillisissä tiloissaan. Sitä paitsi kaikentyyppiset sosiaaliseen kontrolliin liittyvät tilanteet ovat selvästi opettajien yliotteessa: kurssien suunnittelu, toteutus ja arviointi, jopa opetuskeskustelut, muutamia mainitakseni. Ikään kuin opettaja pärjäisi parhaiten yksin, ja oppilas ohjautuisi kaikkein parhaiten juuri ulkoapäin (ns. behavioraalisesti). Uskotaanko tämän kenties kasvattavan yksilön sosiaalisia valmiuksia, mikä on yksi koulumaailman keskeisimmistä tavoitteista? Jos vastuuta ei anneta, voiko oppilas menestyä myöhemmin itseohjautuvasti edes akateemisissa opinnoissaan, joissa vapaus on opintojen peruslähtökohta? Opetusuunnitelman perusteissa kyllä mainitaan, miten "vastuunottaminen ja yhteistyökyky ovat entistä tärkeämpiä välineitä". Mutta missä on muutos?

Olen sitä mieltä, että maailman parhaan peruskoulun opetussuunnitelma vaatisi remontin. Siellä pitäisi olla edes yksi tyhjä sivu oppilaiden omalle suunnittelulle. Sen tulisi antaa tilaa myös oppilaan omalle luovuudelle, sillä ihmiskunnan luovinta osaa ovat ehdottomasti lapset! Järstelmän takana oleva ideologia tarvitsee muutosta sekä tietokäsityksessä että ihmiskäsityksessä. Tietoa teknisenä komponentiina ei ole olemassakaan. Me opiskelijat käytämme aineistoa ja luomme itse tietoa ympäröivästä maailmasta. Me emme kehity kontrollista vaan osallistumisesta. Sillä me koetamme valloittaa maailmaa,

Koulun tarvitsisi huomata ja ottaa vakavasti lasten erilaisuus. Lapsen oma perimä ei ole muutettavissa, mutta lasta kehittävä koulu on! On todistettu, että vaikuttamalla itse omaan kouluun, sekä sen tavoitteisiin että muotoihin, oppilaan tulokset, vastuu ja pitkäjänteisyys parantuvat. Tämän voisi kuvitella vaikuttavan suotuisasti myös käytöshäiriöihin ja koulupudokkaisiin. Oppilaiden potentiaali ja tuoreet ideat voisivat nostaa myös opettajien painuneet päät.

Shabat shalom!

2008-04-12T00:32:00.010+03:00

Näkymä luonnonkauniista Tabghasta Kapernaumin suuntaan. Unenomaisten maisemien keskeltä kohoaa kuuluisa ruokkimisihmeen kirkko.

Minä ja 7-vuotias israelilaistyttö Jam

Shabat shalom!
On kulunut tovi siitä, kun olen viimeksi tullut ajatelleeksi asioita tänne blogiini asti. Alkuvuoden Israelissa olon jälkeen olen tempautunut innoissani taas takaisin opintojen maailmaan. Työn alla olevat psykologian sivuaineopinnot ja koko koulutyö ovat hyvää lääkettä arkeen, mutta siinäkään ei saisi ottaa yliannostusta. Hyvän työn ja koulutyönkin pitäisi olla ihmisen kokoista puuhastelua. Nykyajan työelämä on kuitenkin kovenemassa ja sen olemus muuttumassa. Tämän vuoksi ihmisiä varoitetaankin usein siitä, ettei raja työn ja vapaa-ajan välillä pääsisi hämärtymään. Mutta miten on opiskelijoiden laita?

Ikävää todettavaa, mutta kovat tulostavoitteet ja niihin pohjautuva rahoitus ovat todellisuutta myös nykyakatemiassa.
Innovaatiohankkeen virtauksissa yliopistokulttuuriin on ollut leviämässä yhä laajemmin myös kysymys tieteen ja tieteen tekemisen rahallisesta arvosta. Välähtää mielikuva bisnesmiehestä, joka käy yhtenä yönä siirtämässä muhkealla kukkarollaan yliopiston tieteen ja sen hallituksen elinkeinoelämän valjaisiin. Pitäisi muistaa, että rahalla ja aatteella on tunnetusti kuitenkin omat tiensä. Ihmistieteilijänä kysytyttää, ovatko snellmanilaiset ihanteet sivistysyliopistosta litistymässä vähä vähältä historiakirjojen sivuille? Tuottavuusohjelma painaa yliopiston henkilöstön lisäksi myös ylioppilaiden harteita. Opiskelijoiden uupuminen ja mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet huolestuttavasti viime vuosina. Ja kun opiskeleva nuoriso edustaa Suomen tulevaisuutta, on vakava kysymys, miten opiskelijat säilyvät terveinä ja työkykyisinä. Tutkimusten mukaan juuri he kuuluvat työssä uupuvien riskiryhmään. Eläketurvakeskuksen johtaja Riitta Korpiluoma on määritellyt hyvän ajankäyttäjän päivän kolmeen ajallisesti yhtä suureen osaan: unta, työtä ja yksityisyyttä. Aika on rahaa, mutta me tarvitsemme unta. Väite, että aika on rahaa, on inhimillisesti totta vasta silloin, kun kiirestä ei tehdä enää itseisarvoa.

Minä

2008-01-17T00:20:00.000+02:00

Terveellistä sananvapautta ihmisyyden ja rehellisyyden ihanteilla

2007-12-07T02:33:00.000+02:00

En keksi tältä istumalta, mikä olisi yhtäaikaisesti niin vihattu ja rakastettu lapsi itselleni kuin media.
Mittaansa kasvattava mediajättiläinen on vastassa bussipysäkillä. Verkossa se hyppii silmille kaikkialta, ja mediakulutus kasvaa kasvamistaan. Se tuottaa ihmisten ympärille todellisuutta ja rakentaa heidän identiteettiään jatkuvasti. Turhaan ei puhutakaan neljännestä valtiomahdista.

Media herättää myös etäännyttäviä tunteita sitä itseään kohtaan. Luonteenheikkoutena sillä tuntuu olevan nuoret ja sokea kaupallisuus. Ihmisten kiinnostuksen kohteista kilpaillaan joskus räikeidenkin ylilyöntien kautta. Toimittajakunta ei ole tullut myöskään erityisen kuuluisaksi ansioistaan virheiden myöntäjänä. Viattomuus ja raha koettavat elää mediassa rinta rinnan. Kunnes raha taas ratkaisee.

Eri tyyppisistä medioista riippumatta tiedotusvälineisiin sisältyy eittämättä aina vallantavoittelua ja valtaa jo itsessään. Itseisarvolliset valtapyrkimykset tulisi kuitenkin kyseenalaistaa ja keskittyä siihen, millaisia perusteita media tarvitsee vallankäytölleen. Objektiivisen tiedonvälittäjän rooli kuuluu jokaisen median ydintehtäviin, niin haasteellista kuin se onkin myös laadukkaalle medialle. Voisi todeta, ettei se totuusyhteisön roolissakaan kykene julistamaan totuutta, vaan sen takana vaikuttaa useimmiten erilaisia poliittisia, kaupallisia ja uskonnollisia taustaryhmiä. Lehdistön omistus on siirtynyt aatteellisilta tahoilta yhä enenevissä määrin pörssiyhtiöille, ja näin myös syyt lehden julkaisemiseen kaiketikin muuttuvat. Aatteen levittämisen intressi muuttuu kohti tuotto-odotusten täyttymistä. Voisikin tehdä kysymyksen, muuttuuko median perustarkoitus tässä yhteydessä?

Oikeutettua, demokraattista valtaa on mielestäni sellainen, joka toteutuu rehellisyyden ja ihmisyyden kunnioituksen kriteereillä. On selvää, että vakavasti otettava media saa käyttövoimansa tosiasioista. Kysymys kuuluukin, miten lukija, kuulija ja katsoja voisi erotella faktat ja mielipiteet toisistaan. Tämä on koitunut ongelmaksi itselleni esimerkiksi siinä, kun olen koettanut selvittää, mitä Irakissa tällä hetkellä todella tapahtuu. Nykyaikana medialukutaidon parantamiseen on kiinnitetty kasvavaa huomiota aivan perustellusti.Jos media olisi huoltajani, uskoisin tietysti enemmän myös sen valheisiin. Silti vihatusta ja rakastetusta lapsesta puhuessani tarkoitukseni ei suinkaan ole halveeraava. Tahdon pikemminkin tuoda esille sen tosiasian, ettei mediallakaan ole hyppysissään kuin murunen totuutta, koska inhimillisyys rajoittaa meidän aukottomuuteen pyrkivää tietämystämme. Jos siis toimittaja kiistää sitoutumisensa tai sen, ettei häneen vaikuteta ulkoapäin, jotakin on pielessä.

Tapani Ruokasen mukaan media on -sylikoiran sijaan- nimenomaan julkista valtaa valvova vahtikoira. Vastuun ja sananvapauden käsitteet sekoitetaan usein perusteettomasti keskenään, edellisen kustannuksella. Totuusyhteisön vastuu on vastuuta, joka kohdistuu juurikin lukijoille ja katselijoille. Parhaimmillaan vastuu on asioiden kertomista niin, kuin ne ovat. Itse näen tinkimättömänä myös tarkoituksenmukaisen normatiivisuuden: laadukas media ymmärtää puhua esimerkiksi huumeiden käytöstä kielteiseen äänensävyyn. Sillä sen luulisi suojelevan ja kunnioittavan ihmistä.

Eräs toimittaja-ystäväni totesi taannoin, että jos haluamme pärjätä politiikassa, meidän ei pitäisi arvostella koskaan toimittajia.
Politiikan ja median suhde on mielenkiintoista seurattavaa. Tämä vihaa ja rakkautta säkenöivä avioliitto on sikäli turvallinen, ettei sen osapuolet voi erota toisistaan suurtenkaan tragedioiden jälkeen. Poliitikoille medianäkyvyys on luonnollinen ja välttämätön osa politiikkaa, ja monesti myös myönteinen. Voin vilpittömästi iloita siitä, ettei suomalaisen median ole tarvinnut häntäytyä samaan tapaan poliitiikan tähtien perään kuin vaikkapa Venäjällä. Sen ei ole tarvinnut politisoitua eikä tekeytyä yksiääniseksi.
Sekä mediaan että politiikkaan liittyy tietynlainen vahva kulutusaspekti, joka nostaa kysymyksen imagon muokkauksesta ja siitä, miten viestit voitaisiin rakentaa mahdollisimman myyviksi. Toisaalta kumpikaan osapuoli ei saa kansalaisen näkökulmasta suuria sympatioita osakseen. Median uskottavuus on alkanut lähestyä uhkaavasti tutkimuksissa perinteisesti aika alhaisia arvoja saanutta politiikkaa. Kädenvääntöä on käyty jo pitkään esimerkiksi siitä, miten median riippumatonta valvontaa voitaisiin tehostaa entisestä. Jokelan ampumakohtauksesta syntynyt kansalaisadressi vaati tiedotusvälineiltä julkista anteeksipyyntöä väärinkohdeltuja oppialaita kohtaan. Vääjäämättä se nosti kysymyksen siitä, onko julkisen ja yksityisen rajanveto hämärtynyt uuden sukupolven journalistille?
Jos väitetään, että median kirjoittamattomana sääntönä voidaan pitää yhä sitä, että se pyrkii suojeleman pientä ihmistä ja kohdistamaan arvosteluaan kohti kasvottomia hallintojärjestelmiä ja "suuria ihmisiä", kurssissa olisi vielä tarkistamisen varaa.

Arvotietoista politiikkaa, kiitos!

2007-11-10T13:51:00.000+02:00

Thomas Jefferson kirjoitti Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen periaatteen uskonnon ja valtion välisestä riippumattomuudesta. Puritaanit olivat kuitenkin ehtineet jo ennen Jeffersonia ja tehneet Yhdysvalloista "valitun kansan" jo 1600-luvulla. Tätä mielikuvaa valtio kantaa yhä vieläkin kristillisessä itseymmärryksessään, vaikka se ei julistaudukaan minkään yksittäisen uskontoperinteen sanansaattajaksi.
Uskontokriittisen valistuksen jälkeen voimme kysyä, missä määrin uskonnolliset katsomukset vaikuttavat valtiollisten asioiden hoitoon tänään. Kun elämme globaalissa maailmassa ja erilaisten konfliktien riepottelemina, on noussut kysymys kulttuurisen uudelleenarvioinnin tarpeesta. Arvojen pitäisikin muovata kansakuntien näkökenttää vastaamaan yhteistä eettistä todellisuutta. Arvojen tulisi kietoutua vankemmin myös kaiken tutkimustiedon ja politiikan ympärille. Näen tässä uskonnon mahdollisuuden, sillä sen vaikutus ihmisten yleiseen arvotietoisuuteen on ilmeinen.

Uskonnollisen oikeudenmukaisuuden nimissä ymmärrän, että jotkut kansakunnat ovat rakennuttaneet pysyvän muurin uskonnollisen ja poliittisen ideologian välille. Kysyisin kuitenkin, miten hallittua tämä on ollut käytännössä. Teoreettisen tason esimerkkeinä voisi olla vaikkapa Ranskan Laicite tai Yhdysvaltojen sekulaari hallintomalli. Mutta entäpä, jos lähemmekin käytännöstä? Jos lähdemmekin siitä näkökulmasta, että politiikan uskonnollisuus heijastuisi ensisijaisesti yksittäisten toimijoiden tavassa hoitaa asioita? Paradoksaalista kyllä, mutta Yhdysvallat ovat tässäkin toimiva esimerkki siitä, miten jonkun valtion politiikkaa on tehty siekailematta uskonnollisista lähtökohdista kautta aikojen.
Jos oletamme politiikan olevan nyt demokraattista, voimme sen seurauksena ajatella, että uskonto saakin vaikuttaa siihen välttämättä. Jollei näin olisi, mitä olisi sitten tämä tavoiteltava demokraattinen oikeudenmukaisuus? Millä perusteella demokratia voisi vaatia joidenkin tiettyjen katsomuksellisten ainesten eliminoimista politiikasta? Ymmärtäisin itse sen silloin, jos kysessä olisi epädemokratia. Uskaltaisinkin ajatella, että uskonnollisen katsomuksen tuominen päätöksentekoon pitäisi olla yhtä luonnollista kuin minkä tahansa muun ideologian tuominen. Vaikutusmahdollisuuksien kannalta ratkaisevaa on tietysti aina enemmistön tuki eli se, millaisen kannatuksen voimin mitäkin asioita ajetaan. Ei siis niinkään se, mitä asioita ajetaan.

Historia ja nykyaikakin todistavat sen, miten jotkut täysin sekulaarit ideologiat toimivat yhteiskunnassa monesti uskontojen tapaan. Poliittisessa kentässä niiden kesken on nähtävissä myös avointa kilpailua. Marxilaisuuden synty ja kansallisuusaatteen nouseminen ovat esimerkkejä tällaisista 1800-luvun Euroopasta. Luin kesällä maailmankuvaani ravitsevan ja ravistelevan tietojätin "Uskontojen maailma". Ninian Smart kirjoittaa siinä siitä, miten monista sekulaareista ideologioista voidaan erotella samantyyppisiä piirteitä kuin uskonnollisista perinteistä. Yksi malliesimerkki voisi olla kansallisuusaate. Siihen liittyviä piirteitä ovat esimerkiksi liputusrituaali, myyttiset eepokset, lainkuuliaisuus, isänmaallinen tunne ja materiaaliset monumentit. Yhteiskunnalliset aatteet näyttävät siis vaikuttavan siihen, että yhä vaikemapaa on erotella selvärajaisesti enää sitä, mikä on uskonnollista perinnettä ja mikä taas on "vain" nykyaikaista elämäntapaa.

Väittäisin, että "harkitut" uskonnolliset aatteet saattaisivat suunnata yhteiskunnallista päätöksentekoa globaalin etiikan ihanteiden mukaiseksi paremmin kuin monet maalliset sisaruksensa. Muista lukea myös se, etten tarkoita tällä teokratiaa (Libyaa enkä Irakia) missään muodossa. Monet teokraattiset järjestelmät eivät suo kansalaisilleen uskonnonvapautta, vaikka se on turvattu kansainvälisesti jo YK:n ihmisoikeuksien tasolla. Myönnän, ettei uskonnon ja kansallisen identiteetin liitto ole osoittautunut liian monta kertaa hedelmälliseksi yhdistelmäksi. Elävä esimerkki löytyy vaikkapa Medinat Israelista, joka tuntuu olevan loputon kriisipesäke Lähi-idässä. Uskonnosta ei pitäisi tehdä kuitenkaan perusteetonta, ajatonta syntipukkia kansakuntien koettelemuksiin. Jos ajattelemme marxismia, sen sovellutukset ja toisaalta kansallissosialismi ovat saaneet aikaan ihmiskunnan lähihistorian pahimmat verilöylyt. Tosin uskontojen osuutta on etsitty myös niihin, ainakin siinä määrin, että niiden epäonnistuneesta torjumisesta on sälytetty syyllisyyttä myös uskontojen niskoille.

Saisimme pitää omaisuutemme ja säilyttää kulttuurisen omaleimaisuutemme. Saisimme olla aitoja ja sitä, miksi me olemme kasvaneet. Historian perusteella voimme nähdä, miten tähän kansallisperintöömme on aina kuulunut myös kristillinen näkemys ihmisestä, luonnosta ja yhteiskunnastakin. Uskon, että sillä on ja tulee olemaan tärkeää sanottavaa, kun me etsimme kulttuurien moninaisuuden taustalta ykseyttä, joka asettaisi eettiset "vähimmäisvaatimukset" siitä, mitä kaikkien yhteiskuntien tulisi huomioida. Rauhan nimissä etsimme yhteistä eettistä ydintä. Tieteen ja politiikan pitäisi herätä huomaamaan, että ihmiskunnan suuret ratkaisut ovat viime kädessä eettisiä. Ne tarvivat uskonnollista katsomusta ja näiden katsomusten yhteistä perintöä. Arvotietoista politiikkaa, kiitos! Ei sen vaikeampaa.

Poliittinen bloggaaminen on enemmän kuin trendi

2007-09-27T15:20:00.000+03:00

Bloggaaminen näkyy saavan yhä suurempaa suosiota vaikuttajien keskuudessa. Sen välityksellä kansanedustajat saavat kertoa avoimesti kansalle, mitä eduskunnalliseen asioiden hoitoon kuuluu, ja millaisia asioita he ovat olleet milloinkin puoltamassa. Varsinainen poliittinen päätöksenteko on pysynyt kuitenkin virtuaalimaailman ulkopuolella, toistaiseksi.

Vuosikymmenten saatossa median suhde poliitikkoihin on muuttunut luonteeltaan yhä kriittisemmäksi. Eräiden tiedotusvälineiden toiminta muistuttaa ajoittain vahvastikin oikeustalon toimintaa tai kaikille räksyttävää vahtikoiraa, mitä tuo koira sitten vahtiikaan. En kiellä, etteikö demokraattinen, vapaa Suomi tarvitsisi kriittistä journalismia. Mutta nykymedian elintavoilla on ollut eittämättä syynsä siihen, että poliitikot kirjoittelevat yhä enemmän verkossa omasta elämästään. Hehän luovat Internetissä nyt uutta mediaa omilla ehdoillaan. Ja se heille suotakoon!

Usein media antaa joko viihteellisen tai melko näivettyneen kuvan politiikasta. Se ei ole seuraamassa aina laadukkaitakaan yhteiskunnallisia keskusteluja, ja jos onkin, sen käsikirjoitus politiikasta saattaa poiketa suurestikin yksittäisen poliitikon todellisesta versiosta. Tämä ei tee oikeutta luottamuksella valittuja vaikuttajia kohtaan. Heillä on oikeus kertoa asioista, niin kuin ne ovat!

Parhaimmillaan trendikäs bloggaaminen voisi herättää kansan syviä rivejä ja viedä osaltaan poliittista keskustelua eteenpäin. Se olkoon myös tämän sivuston tärkeä pyrkimys.